Sammy Nyman Murheista paljon puhutaan mutta suotta on se koska kaunis, niin kaunis on elämä.

Kaunis maailma & Avara luonto

  • Afrikka
    Afrikka
  • Minä pikkupoikana ollessani.
    Minä pikkupoikana ollessani.
  • Kädet
    Kädet

Muistan ajan kun olin pieni lapsi, viiden vanhana sain vapaasti leikkiä ulkona. Äiti huusi perään "älä mene kauas" ja leikimme lähipihojen lasten kanssa iltaan asti ulkona. Siihen aikaan kaikki oli erilaista, nykyään ei uskaltaisi laskea pientä lasta yksin ulos leikkimään. Muistan kuinka isäni irroitti apupyörät sinisestä polkupyörästäni ja työnsi vauhtiin, pelkäsin kaatuvani mutta huomasinkin ilokseni että osaan tasapainoilla polkupyörän kanssa kaatumatta. Maailma oli kovin suuri ja ihmeellinen, nyt se tuntui jotenkin pienemmältä kun saatoin nopeasti liikkua paikasta toiseen ja niinpä uskaltauduin pikkuhiljaa tutkimaan vähän kaukaisempiakin lähiseutuja. Mieleeni on jäänyt omakotitalo jonka pihalla kasvoi suuri omenapuu ja tuon puun lähettyvillä oli koirankoppi jossa asui pitkässä narussa kiinni oleva hirvikoira. Kävin omenavarkaissa siellä muutaman kerran, koira perässäni juosten kunnes sen naru loppui kesken. Vanhempi nainen astui pihalle vihaisena huutamaan mutta minä ja kaverini vain nauroimme ja juoksimme karkuun.

 

Erään toisen talon pihalla kasvoi satumaisen hyviä karviaisia. Nykyään inhoan niitä, mutta silloin pikkupoikana ne olivat suurta herkkua. Jotain erityistä sen talon karviaisissa täytyi olla kun ne niin hyviä olivat. Siellä ei tarvinnut käydä salaa napostelemassa, muistan ystävällisen ukon joka hymyillen antoi luvan syödä marjoja. Koulun viereen, metsän siimekseen olivat isot pojat joskus aikoinaan rakentaneet lankunpätkistä kiipeilyradan korkealla yläilmoihin, puusta puuhun oli niitä lankkuja naulottu kiinni. Joskus kävin siellä ja ihmettelin suuresti kuinka ne isot pojat oikein olivat onnistuneet tekemään jotain sellaista niin korkealle puihin. Kerran onnistuin kiipeämään ylös asti mutta kun lähdin kävelemään lankkua pitkin, horjahdin ja tipuin maahan. Säikähdin mutta ei käynyt kuinkaan. Yhtenä kertana leikin itsekseni kotipihalla kun näin tutun talonmiehen pihatöissä. Menin tuon jo vanhemman miehen luokse katselemaan ja utelemaan tämän touhuja. Huomasin että hänen kätensä olivat hyvin ryppyiset ja suonekkaat. Kysyin "miksi sedän kädet näyttää tuolta?" hieman hölmistyneenä hän katsoi käsiään ja ymmärsi mitä tarkoitin, vastaten että "kun sinä kasvat yhtä isoksi ja vanhaksi kuin minä, sinunkin kädet näyttävät tältä"

 

Televisiossa oli yksi ohjelma ylitse muiden, Avara luonto. Se avasi oven toiseen aivan erilaiseen maailmaan, Afrikkaan. Siellä ei näyttänyt asuvan lainkaan ihmisiä, kuinka joku uskalsi videokameran kanssa seikkailla savannilla? Lapsenmieleni täyttyi kuvilla leijonista, hyeenoista, sarvikuonoista, strutseista, kirahveista ja muista ihmeellisistä eläimistä. Piirsin näkemiäni eläimiä usein paperille ja unelmoin joskus oikeasti näkeväni ne kaikki villinä luonnossa. Haaveilin siitä kuinka voisin kävellä savannilla jossa oli niin kuuma että ilmakin väreili näkemissäni videoissa. Olisin ehkä yksi harvoista jotka koskaan ovat oikeasti Afrikassa olleet ja ihan oikeasti ne eläimet nähneet. Isäni tutustui muutamiin Afrikan pakolaisiin jotka kävivät joskus luonamme. Kun kuulin että nuo "mustat miehet" olivat tulleet juuri Afrikasta, olin innoissani. Olisin halunnut tietää niin paljon mutta he eivät oikein ymmärtäneet puhumaani kieltä. Jouduin tyytymään siihen että kysyessäni vaikkapa "oletko nähnyt norsun?" minulle piirrettiin sellainen myöntävänä vastauksena. 

 

Kouluikäisenä maailma alkoi radikaalisti muuttua vasten tahtoani. Muistan kuinka ensimmäisen kerran uskaltauduin ihan yksin menemään bussilla kaupunkiin ja eksyin. Lopulta selviydyin kuitenkin kotiin kokemusta rikkaampana. Maailma ei enää rajoittunut yhteen lähiöön ja niihin kuviin mitä Avara luonto näytti minulle Afrikasta. Samalla kun ympäröivän maailman suuruus alkoi vähitellen hahmottua, alkoivat hahmottumaan myös ne valtavat ongelmat. Katastrofit, nälkä, sodat, köyhyys, epidemiat, kuolema, rasismi, onnettomuudet ja kaikki sellaiset ikävät asiat mitä en pikkupoikana ollut osannut edes kuvitella. Maailma oli yhä kaunis ja ihmeellinen, mutta se alkoi tuntua myös jotenkin pelottavalta ja vaaralliselta. Ikään kuin olisimme kaikki jo valmiiksi savannilla leijonien armoilla. Tuntui pahalta kun viimeisenä valittiin liikuntatunneilla joukkueisiin, miksi muut ottivat nyt niin tosissaan nämä leikit ja pallopelit? Miksi joitakin tuntui ärsyttävän se että olin heitä tummempi iholtani tai ujouteni takia kovin hiljainen? Miksi minun täytyi joka aamu herätä kesken unien ja taisteltuani äidin kanssa vaatteista lähteä kävellen kouluun, kun olisin halunnut vain jäädä kotiin nukkumaan ja herättyäni lähteä läheiseen metsään tutkimaan kaikkea mitä siellä oli?

 

Metsässä vaeltelin usein yksin ja löysin sieltä erään ojan pohjalta suljetun muovipussin jonka sisällä oli kolme kissanpentua jotka pelastin ja kannoin kotiin. En kuitenkaan saanut pitää niitä. Samasta metsästä löysin hyvän sammakkoapajan. Siellä kävin usein kummastelemassa läjiksi kasaantunutta sammakonkutua jonka sisältä erottui liikettä, ne olivat nuijapäitä joista tiesin kasvavan sammakoita. Kukaan ei sitä ollut minulle kertonut vaan ymmärsin sen itse seurailtuani eri vaiheissa olevia nuoria sammakoita. Se oli ihmeellistä, miten niin pienet mustat otukset saattoivat lyhyessä ajassa muuttua niin paljon? Erään kerran päätin kerätä sammakonpoikia purkkiin ja viedä niitä kotiin lemmikiksi. Tiesin ettei äitini antaisi pitää niitä joten avasin purkin ja piilotin sammakot vaatekaappiini myhäillen itsekseni että nyt äiti ei niitä löydä. Löytipä hän kuitenkin ne melkein heti viedessään puhtaita vaatteita huoneeseeni. Avattuaan kaapinoven hän kiljaisi, sammakot olivat hypänneet hänen päälleen. Koska niin kovasti pidin eläimistä, vanhempani suostuivat hankkimaan meille lapsille kaksi undulaattia, akvaarion ja kolme hamsteria. Muutamia vuosia myöhemmin eräs koulukaverini puhui kiihkeästi asiasta jota hän kutsui kommunismiksi. En ymmärtänyt silloin yhtikäs mitään hän puheistaan mutta tuo "poliittinen aate" oli hänelle selvästi hyvin tärkeä.

 

Nyt päälle kaksikymmentä vuotta myöhemmin, lukemattomia kertoja pettyneenä ja monia karaistaneita kokemuksia viisaampana vaikuttaa tämä ympäröivä maailma olevan edelleen kovin kaunis ja ihmeellinen. Valitettavasti se tuntuu myös olevan hyvin kaukana. Niin kaukana, että en ole vieläkään kävellyt Afrikan savannilla tai nähnyt leijonia luonnossa kuten mustat miehet. Mikä pahinta, jostain syystä me aikuiset pilaamme tämän maailman itseltämme ja toisiltamme. Olemme niin kovin usein kateellisia, ahneita, vääristelemme totuutta ja elämämme pyörii rahan ympärillä. Tuntuu kuin jokin ulkopuolinen taho olisi junaillut meidät tähän jamaan, oravanpyörään jossa on tehtävä mitä käsketään tai muuten jäät pian asunnottomaksi ja nälkäiseksi. olen haaveillut miten hienoa olisi karata pois tästä yhteiskunnasta ja elää salaa erakkona jossain korpimetsässä, sinne rakentamassani hienossa "talossa". Sekään tuskin olisi mahdollista, kaikki on niin tarkoin säädeltyä, lait ja säännöt määrittelevät koko elämämme kulun. Kariutuneet ihmissuhteet, muistot tuttavista ja läheisistä jotka ovat jo siirtyneet täältä ikuisuuteen, sekä ne kaverit jotka katosivat maailmalle vuosia sitten. Missä he ovat tänään, ajatteleekohan kukaan heistä koskaan minua? 

 

Vuosien jälkeen tapasin tuon kommunismista intoilleen kaverin ja kysyin että vieläkö hän on kommunisti? Nyt hän ei ollut lainkaan innoissaan asiasta, totesi vain että se on hieno aate mutta ei voi toimia tässä maailmassa. Tässä kohtaa lyön filmin poikki ja kysyn itseltäni sekä teiltä lukijoilta, miksi maailma on tällainen? Mitä meille oikein tapahtuu siinä vaiheessa kun lapsuuden viattomuus vaihtuu aikuisuuden tuomaan vastuuseen, ikään kuin olisi itsensä Jumalan kiveen hakkaama laki että elämme maailmassa jota runtelevat ihmisten eriarvoisuus, teollistuminen, sodat ja muut hirveydet? 

 

Poliittiset aatteet ja talous johon ne ovat sidoksissa, ne tuhoavat veljeyden ja lapsenmielisen ilon elämästä. Ne aiheuttavat vain konflikteja kaikkialla maailmassa ja sen että emme välitä tekojemme seurauksista. Ihmiskunta on lyhyessä ajassa kerenny lähes tuhoamaan tämän ainutlaatuisen sinisen planeetan, meidän kaikkien yhteisen kodin. Olemme saaneet aikaan niinkin katastrofaalisen ilmiön kuin ilmastonmuutos, miten me siinä onnistuimme? Mitä järkeä tässä on, kuka hyötyy tästä kaikesta pahuudesta? Loppujen lopuksi hyvin pieni joukko erityiseen asemaan tavalla tai toisella päässeitä henkilöitä on vastuussa kaikista ikävyyksistä auringon alla, mutta he eivät olisi tähän kaikkeen pystyneet ilman meidän apuamme. Kun meidän käsketään kaataa sademetsiä paperin takia, me teemme sen. Kun meidän käsketään järjestyä riviin ja marssia jonkin poliitisen aatteen vuoksi vihollisia vastaan oman henkemme uhraten tai toisen elämän riistäen, me teemme sen itse. Kukaan ei pakota meitä mutta silti me alistumme ja toimimme massan mukana, käskyjä totellen. Jokainen meistä.

 

Silti, kuinka kaunis maailma onkaan ja kuinka avara luonto onkaan, kaikesta tästä huolimatta. Edes ihmisrodun kylvämä pahuus ei ole onnistunut vielä sitä kokonaan tuhoamaan, niin valtava se on. On lohdullista tietää että vieläkin tällä sinisellä planeetalla on paikkoja, joihin ei teollinen maailma ole hampaitaan upottanut ja paikkoja, joissa elää sellaisia alkuasukasheimoja, jotka elävät yhä samalla tavalla kuin me tuhansia vuosia aikaisemmin. Valtameretkin ovat yhä melko tuntemattomia meille, avaruudesta puhumattakaan. Maailma on edelleen kaunis ja ihmeitä täynnä vaikka emme usein näe oman asuntomme seiniä pitemmälle. Ei se talonmies muuten valehdellut, käteni näyttävät yhä enemmän hänen käsiltään.

 

 

"Minä kiitän sinua elämä että mun itkeä annoit

 että mulle tarpeeksi murheen pikareita kannoit

sillä arvoa ei ole ihmisellä jonka poskelle ei kyynel ole vierinyt

ja tyhjä on se sydän jota ei tuska ole raadellut

minä tahdon nähdä murheen synkimmät syysyöt

ja riemujen kauneimmat kuutamoillat

saapuos murhe vahvana voimakkaana

saapuos onni suurena riemukkaana

murheista paljon puhutaan mutta turhaa on se vain

sillä kaunis niin kovin kaunis on elämä."

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän viovio kuva
Viola Heistonen

Sammy Nyman : [...murheista paljon puhutaan mutta turhaa on se vain
sillä kaunis niin kovin kaunis on elämä],

- Kiitos kirjoituksesta. Niin kaunis on Maa! Ei muuta lisättävää!

https://www.youtube.com/watch?v=SlCR6QsvkWQ
Kari Rydman - Niin kaunis on maa